Tänään on kuukausi siitä, kun saavuin Saksaan. Hämmentävää, koska ei tunnu yhtään siltä, että olisi mennyt jo kuukausi. Koko ajan on jotain tekemistä ja uusia juttuja. Koko ajan olen menossa ja tekemässä, yksin tai muiden kanssa. Ajan kulumisen huomaa kuitenkin parista asiasta. Ensimmäinen on se, että tiedän nykyään, missä olen, eikä tarvitse pelätä eksymistä. (Huom! Tämä pätee vain silloin kun olen yksin...muiden kanssa eksytään koko ajan). Toinen selkeä merkki on, että puhun jo aika hyvin saksaa ja ymmärrän vielä paremmin. Kaikki sujuu jotenkin omalla painollaan, enkä kumma kyllä stressaa hirveästi mistään. Täällä ollessa on jotenkin hirveän kaukana kaikesta muusta. Tuntuu välillä kuin muuta maailmaa ei olisi olemassa lainkaan. On vain minä, Nürnberg ja läjäpäin hämmentäviä ihmisiä. Työt sujuu hyvin ja vapaa-ajalla riittää tekemistä. Ainut miinus on, että nukkuminen on toissijaista. Mutta kuten ollaan monta kertaa juteltu kavereiden kanssa, olen täällä vain kolme kuukautta ja sen jälkeen minulla on aikaa nukkua, vaikka koko kesä. Vielä ja enää kymmenisen viikkoa, joista aion nauttia täysillä.
Toinen asia, josta piti kertoa on eilinen "Mi casa es tu casa"-tapaaminen. Eilen seitsemältä illalla international club järjesti "Mi casa es tu casa"-juttuun osallistuneille perheille ja ulkomaalaisille opiskelijoille ensimmäisen yhteistapaamisen. Tapaaminen järjestettiin ESG:n huoneistossa noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä minun asunnostani. ESG on joku evankelinen opiskelija hommeli. Paikalla oli ehkä noin kymmenen perhettä ja vähän enemmän vaihto-oppilaita. Tapasin oman perheeni, joka kumma kyllä koostuu yhdestä ainoasta henkilöstä, niin kuin aika monella muullakin. Tapasin siis Daniel Rudolph, joka työskentelee Georg-Simon-Ohm Hochschulessa (koulu, jonka kautta olen täällä) ja tekee jotain, josta en saanut mitään käsitystä. Kaverini Claudine Luxemburgista oli sijoitettu oman yhden hengen perheensä kanssa samaan pöytään meidän kanssamme. Ilta oli todella mukava ja keskustelu käytiin melkolailla saksaksi, josta olen tietysti äärettömän ylpeä. Tämä tilanne muistuttaa minua parin vuoden takaisesta Saksan reissusta Neustadtiin, jossa asuin viikon saksalaisen perheen luona. Tämä johtuu siitä, että taas kerran minä puhun paremmin saksaa, kuin Daniel englantia. Tällä kertaa paniikki ei kuitenkaan ole niin suuri, koska tiedän pystyväni tähän. Seuraavasta tapaamisesta ei ole vielä tietoa, mutta luultavasti keksimme tehdä jotain lähiaikoina.
Nyt kuitenkin pitää mennä tekemään ruokaa, että ehdin syödä ennen kuin lähden töihin. Viimeksi olen ollut töissä perjantaina ja kolmen päivän tauko tuntuu hassulta. Ehkä saan suuni auki tänään myös töissä ja päivästä tulee hyvä. We´ll see. Tschüss!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti